Rakkauden tila

Opetus alkoi maanantaina. Nautin opettajan roolissa olosta neljän kuukauden tauon jälkeen. Olin unohtanut, kuinka intensiivistä puuhaa opettaminen onkaan, kokovartalotyötä tosiaan.

Uudet opiskelijat ovat ihanan tuoreita ja puhelevaisia. Pääsimme heti ensimmäisellä tekstianalyysi-kurssin tapaamiskerralla keskustelemaan muun muassa siitä, mitä runous pohjimmiltaan on ja voiko sitä määritellä. Hienoimmalta tuntui se, kun keskustelu lähti liikkeelle niin että opiskelijat puhuivat toisilleen ja kommentoivat toistensa mielipiteitä, eikä minun tarvinnut muuta kuin kuunnella.

Keskustelun virikkeeksi olin koonnut monisteen, jossa oli seitsemän mahdollisimman erilaista rakkausrunoa, Kantelettaresta Ismo Alankoon. Yksi monisteeseen valitsemani runo on Mirkka Rekolalta, kokoelmasta Kuutamourakka:


Sanon tämän sinulle
rakkaudesta,
sinä, minun iloni, siihen oli tilaisuus
sinussa ja minussa,
se ei täyttynyt, ei, se on suuri tila.


Olen viime päivinä miettinyt tuota runoa paljon, se on minusta kaunis ja lohdullinen. Rakastan tapaa, jolla Rekola rakentaa kaksoismerkityksen viimeiseen säkeeseen. Runossa kuvataan rakkautta, joka ei täyttynyt, vaikka siihen oli tilaisuus. Runon loppu kuitenkin asettaa rakkauden täyttymättömyyden uudenlaiseen valoon: rakkaus on niin suuri tila, ettei se voi tullakaan täyteen. Ihmisessä on niin paljon tilaa rakkaudelle, ettei siitä voi täyttyä. Vaikka rakkaus ei täyty, se suuri tila silti jää. Se valmius ja mahdollisuus täyttyä ilolla.